Neljä päivää Kaldoaivissa

Koskapa kukaan ei ole raportoinut reittiä Näätämöstä Pulmankijärvelle piti lähteä itse koettamaan. Olen kävellyt "Saamenpolun" kahdeksan vuotta sitten ja silloin jäi mieleen, että tänne pitäisi tulla joskus ajelemaan. Olisi kivaa maastoa. Nimenomaan Saamenpolun "pohjoislenkki". Sevettijärvi-Näätämö -tien eteläpuolinen osuus on lähes kokonaan ajokelvotonta kivikkoa. Ajattelin vielä jospa palvelisin yhteisöä ja yhteiskuntaa täydentämällä Kare Eskolan viimekesäistä selostusta (kuvat) Sevettijärvi-Pulmanki –reitistä tämän sivuhaaran osalta.

Suunnitelma oli melkolailla selvä. Ajaisin auton Utsjoelle, josta matkustaisin postibussilla Näätämöön ja polkisisin takaisin Utsjoelle reittinä Näätämö-Huikkimajoki-Pulmankijärvi ja sieltä Kaldoaivin reittiä melkein Mieraslompoloon ja siitä Utsjoelle. Arvelin käyttäväni viisi päivää rauhallisesti kruisaillen tuohon reiluun pariinsataan kilometriin. Muonaa varasin sen verran mukaan.

Suunniteltu reitti karkeasti noin

Olisi ollut myös mahdollista tehdä reissu toisinpäin, eli ajaa auto Näätämöön ja lähteä sieltä bussilla. Yhteys olisi itse asiassa aikataulullisesti parempi ja Kaamasessa olisi "vain" parin tunnin vaihtopysähdys kolmen tunnin sijaan. Lopulta kuitenkin tuumiskelin, että Utsjoelle on kivempi saapua perille kuin Näätämöön. Lisäksi ongelmien sattuessa kohdalle reitillä on näin päin ajettuna loppupäässä myös "hätäuloskäyntejä" maantien varteen.

Kaverin piti aluenperin lähteä messiin, mutta koska hänelle tuli este viime hetkellä lähdin matkaan omin päin.

Pohjoiseen mennessä olin Saariselällä yötä ja ajelin aamupäivällä loppumatkan Utsjoelle. Utsjoen reittien "päällikkö", Timo Morottaja, sai vihiä aikeistani ja poikkesi luontotuvalle morjenstamaan kun pakkasin reppua ja fillaria ennen bussimatkaa. Sain parit lisävinkit evästykseksi retkelle ja kiitin tekemästänsä hyvästä työstä reittien eteen. Meinasi tulla höpötellessä hieman kiire bussiin, mutta ehdinpä kuitenkin.

Bussimatka Kaamaseen sujui nopeasti, mutta kolmen tunnin odottelu Kaamasen Kievarissa yksikseen oli pitkäpiimäistä. Ulkonakin satoi kaatamalla, joten sielläkään ei huvittanut olla. Kaverin kanssa olisi voinut palata vaikka biljardia. 

Lopulta odottelu päättyi ja Näätämön bussi saapui ja matka pääsi jatkumaan. Jatkuva sade alkoi itse asiassa hieman huolestuttaa. Tarkoitus oli vielä lähteä matkaan jänkhälle perille päästyä iltaseitsemältä. Seurasin hulluna ennusteita ja sadetutkaa koko matkan eikä hyvältä näyttänyt.

Näätämön kaupalla otin neuvoa antavat munkkikahvit ja päätin jäädä yöksi Näätämön Rajamotelliin jos siellä vain olisi sijaa. Telttailu ei houkuttanut. Matkalla olisi toki parit laavut, mutta Rousajärven autiotuvalle olisi sateessa ja iltamyöhällä turhan pitkä matka. Yösija edullisessa ja alkeellisessa, mutta sympaattisessa motellissa järjestyi. Entinen rajavartioasema, muuten.

Näätämön Rajamotelli

Aamulla pääsin vihdoin itse asiaan…

Päivä 1: Näätämö – Huikkimajoki

Pääsin aamulla suhteellisen ajoissa, jo kahdeksan maissa matkaan. Merkitty reitti, Saamenpolku, alkaa Näätämöstä pohjoiseen reippaalla nousulla Palovaaran aukealle kallioiselle laelle, tuosta: https://goo.gl/maps/SxxTd.

Palovaaran laella voi valita ajolinjansa useasta vaihtoehdosta

Vaellusreitti erkanee mastolle vievästä tiestä hetkeksi, mutta itse painelin (kröhöm, tunkkasin...) mastolle vievää tietä pitkin ylös mönkijäurien alkuun. Palovaaralla on varaa valita vaellusreitin ja usean rinnakkaisen mönkijäuran väliltä. Ajelin fiiliksen mukaan milloin missäkin. Myötämäen alkaessa valitsin 136.6-lammelle vievän retkeilyreitin, mutta jonkin matkaa ajeltuani totesin kivisen polun hankalaksi ja raahauduin varvikon läpi mönkijäuralle takaisin.

Polku oli kivistä ja paikoin hankalaa

Loppumatka Näätämöjoelle on mukavaa ajeltavaa, alustana jokisoraa ja hiekkoja. Olipa jopa n. 130 metrin pätkä pehmeää hiekkaa. Huomasin tuumivani, että tässä Läskipyörä voisi olla kiva. Ennen Näätämöjokea mennään vielä poroaidan portista läpi.

Apua pehmeää hiekkaa, Läskipyörä mulle nyt ja äkkiä! No ei tuota pitkälti ollut.

Porolle tekemätön paikka, mutta aikuiselle miehelle pikku juttu

Näätämöjoen penkalta aukenee joelle mukavat näkymät ja pian riippusiltakin tulee näkyviin. Sillan pielessä on tarjolla tulipaikkana "puolikota", polttopuita ja puucee. Tuollainen puolikota on muuten käytetyin rakennelma Saamenpolulla. Kyllähän sellaisessakin suojaa saa, mutta jonkinlainen laavu olisi yöpymiseen pätevämpi. Sillalle ajeli ja tunkkasi fototauotellen Näätämöstä reilun tunnin, matkaa on sellaiset yhdeksän kilometriä.

Näätämöjoen törmällä, riippusiltakin näkyy jo kun tarkasti katsoo.

Näätämöjoen ylitys

Näätämöjoen ylityksen jälkeen ajellaan n. 2,5km seuraavalle riippusillalle, Kallojoen ylitykseen. Alussa on lyhyt hankala osuus, mutta muuten ajettavaa. Parit lahot ja liukkaat pitkokset kannattaa ottaa varovasti. Ovat tosin hyvin lyhyet. Itse ajelinkin tuon kakspuolikkaan yhteensä kolmeen kertaan koska Kallojoen sillalla huomasin kameran jääneen Näätämöjoelle. Enkä edes tajunnut jättää reppua selästä tuon edestakaisen matkan ajaksi.

Heti perään Kallojoella samanlainen, ei tuostakaan olisi kahlannut

Kallojoelta reitti jatkuu mönkijäurana tasaista mukavaa hiekkakangasta 2,5km Suopumaojalle asti. Ojan ylityksen jälkeen retkeilyreitti jatkuu singleträkkinä, mönkijät ajelevat jonnekin toisaalle.

Polku on paikoin hyvin teknistä ja kivikkoista ja toisinaan ajamista haittaavat mättäiköt ja pehmeiköt. Vaatii aktiivista ajamista ja se on painavan repun kanssa ajoittain hankalaa. Ylä-fuckin'-mäkeäkin. Vastapainoksi tarjolla on toki mukaviakin pätkiä ja maisemia ja erämaan rauhaa.

Retkeilyreitti hiekkakankaalla, leppoisaa ajettavaa

Suopumaojan jälkeen mönkijät suuntaavaat muualle ja reitti jatkuu singletrackina

Suopumaojalta seuraavalle laavulle, Paikoinlammelle, on kuutisen kilometriä. Minulta tuohon kului tunti eli eteneminen ei ollut paljoakaan kävelyä nopeampaa (jos ajatellaan, että retkeilyssä käypä vauhti on n. 4km/h). Se kertonee jotain reitin hankaluudesta. Ilman reppua moni tunkattu paikka olisi tullut ajettua. Yksin kuljeskellessa pitää vain olla erityisen varovainen ja karttaa turhia loukkaantumisriskejä. Suopumavaaralta lasku 85.0 –lammelle tuntui suorastaan vaarallisen jyrkältä. Reppu meinasi mennä alamäessä ohi ja viedä kuskia kuin markan munkkia kun yritin laskea rinnettä. Olin unohtanut satulalaukun eikä persettä saanutkaan alas taakse. Laitappa tuolla olka sijoiltaan tai vaikkapa solisluu poikki niin ongelmissa olet. Viimeiset pari kilometriä ennen taukopaikkaa olivat jo hyvinkin hankalia, lähinnä taluttelua. Välillä toivoi, että jalassa olisi jotain muuta kuin pyöräilykengät.

Paikka paikoin ajokelvotonta repun kanssa

Paikoinlammella tein viihdykkeeksi pienet tulet ja söin retkimuonaa. Tämä on viihtyisä taukopaikka, tässä tuli yövyttyäkin silloin kävelyreissulla 2007. Paikalle sopivasti sattunut huoltoreissulla ollut Metsähallituksen hemmo ihmetteli pyöräilijää kun mönkijälläkin pääsee vain kahden kilometrin päähän laavusta.

Paikoinlammen puolikota

Paikoinlammelta on reilut pari kilometriä Savuslammelle, jossa järven luusuasta kahlataan nimetön (Harrijoki? Soavveljohka?) joki ylitse. Olisi tuosta voinut alempaa pikkusen kiertelemällä löytyä kiveltä kivelle –reittikin, mutta itse vedin suosiolla kahluutossut jalkaan ja kahlasin ylitse. Vettä oli maksimissaan noin polveen. Maalitäplillä on osoitettu ilmeisesti optimaalinen reitti.

Kahlaamo Savuslammen luusuassa

Kahluupaikasta matka jatkuu kohti Rousajärven autiotupaa, jonne on taivalta kymmenkunta kilometriä. Itsellä meni pikkutaukoineen tuohon aikaa kaksi tuntia. Nimettömälle vaaralle on rankka ja hikinen nousu, mutta sitten helpottaa. Maisematkin palkitsevat kulkijan. Polku edellyttää aktiivista ajamista ja aktiivista tunkkaamista. 

Joelta noustaan vaaralle, hikistä hommaa

Čakčaluoppal-järven jälkeen pääsee hetken ajelemaan yhtäjaksoisemmin hiekkaharjanteita pitkin melkein alemmalle Taimenlammelle asti. Villavaaran eteläpuolisessa laaksossa polku kulkee kartasta poiketen aivan Taimenlammen rannassa. Välillä ajettavana, välillä ei.

Taimenlampi

Vaarojen välisen solan jälkeen polku jatkui myötämäkenä ja mukavan ajettavana. Oli ihan nopeaakin polkua vaikkakin sisälsi pari pehmeää ja mättäistä suo-osuutta.

Sileää singletrackia alamäkeen, tämän takia kannatti tulla

Kuivajärveen laskeva joki kilometri ennen Rousajärven autiotupaa

Kuivajärvelle laskevalla joella oli hieno koskipaikka, jossa olisi voinut vaikka leiriytyä jos kello olisi ollut enemmän. Rousajärven tuvalle tuosta oli enää kullinluikaus. Siellä pidin patukan mittaisen tauon. Porvoolaiset hemmot olivat kalareissulla ja jotenkin olivat onnistuneet saamaan autiotuvan uloimman oven lukkoon sisälle mentyään. Kulkureittinä oli siitä lähtien ollut ikkuna, josta minäkin kiipesin sisälle kirjailemaan vieraskirjaan. Toivottavasti ilmoittivat asiasta jonnekin, että ovi saadaan auki tuleville retkeilijöille.

Rousajärvi-Huikkimajoki –välistä ei ole paljoakaan iloista kerrottavaa. Noh, olihan Rousajärvelle muikeat näköalat siltä länsipuoliselta nimettömältä vaaralta. Rousajärveltä itse Saamenpolku jatkui Iisakkijärvelle, mutta myös tämä suunta oli merkitty oranssipäisin puupaaluin. Vaaralta polku laskeutui kallioiseen laaksoon. Pieniä kallioharjanteita, soita, mättäitä. Kävelymoodi jäi päälle kun ajo oli katkonaista. Melko tarkkaan kuuden kilometrin matkaan meni melkein puolitoista tuntia. Montaakaan kampikierrosta ei tullut polkaistua tuolla välillä. Ilman reppua olisi ajettavaa ollut hieman enemmän.

Rousajärven opasteet, tästä pääsisi myös Karlebotnin suuntaan "Inarinpolkua"

Näköala Rousajärvelle

Näköala toiseen suuntaan, lähitulevaisuuden tunkkaustyömaalle, vielä ei näyttänyt rankalta

Olin päättänyt jäädä Huikkimajoen autiotuvalle jos siellä ei olisi ketään. No olihan siellä porukkaa ihan simona, mutta jäin silti. Ei jaksanut enää. Päivän saldona 38,9km@7:05 (sis. ylimääräiset ~5km Kallojoella). Sitten pesulle järveen ja retkimuonaa naamariin. 

Huikkimajoen autiotuvalla

Ryytyneenä ihan vakavasti mietin, että seuraavana aamuna ajelen Sevettijärvelle, jossa hyppään bussiin ja matkustan jonnekin missä on ajettavampaa polkua, vaikkapa Mieraslompoloon. Yritin muistella mitä Kare oli kertonut Sevetin polusta. Niukkaa puhelinverkkoakin oli tarjolla muistin tueksi, mutten jaksanut surffailla. Noutaja tuli nopeasti. Nukuin tuvassa.

Karttoja katsellessa ja Saamenpolkua muistellessa (enää en tosin luota kävellessä tekemiini ajokelpoisuusluokituksiin) olen vakuuttunut, että olisi ehkä kannattanut ajaa Rousajärveltä Iisakkijärven suuntaan ja sitten Sevetin polkua pohjoiseen Huikkimajoelle. Joku toinen kova jätkä selvittäköön sen välin.

Sukat olivat muuten märkinä koko päivän sen takia, että varvikko oli vuorokauden sateen jälkeen märkää, muuten Näätämö-Huikkimajoki -väli on keskimäärin melko kuivahkoa maastoa.

Autiotuvan rantakoivikkoa

Päivä 2: Huikkimajoki – Nuorgam

Yön yli "nukuttuani" (saatanan kuorsaajat) olin kuitenkin sitä mieltä, että jatkan pohjoiseen ennakkosuunnitelman mukaan. Sieltä päin tulleet vaeltajat olivat illalla kertoilleet erittäin hankalasta suosta ennen Tsaarajärveä. Ajattelin että katotaan sitten paikan päällä, turha huolestua etukäteen.

Sain tuvalla yöpyjistä ensimmäisenä kamani kasaan ja toivottelin muille hyvät reissut ja lähdin matkaan kohti tuntematonta.

Ajokelpoista polkua, kyllä nyt kelpaa

Kengät ja sukat mudassa ja turpeessa.

Vaikka pikkuisen sateli, aamu alkoi iloisena, kyä nyt lähtee! Ajettavaa polkua! Toki höystettynä muutamilla kivikoilla, soilla, tunkkausnousuilla ja sen sellaisilla. Muttei mitään kohtuutonta, sellaista joka ei kuuluisi asiaan. Paitsi eräs puoli-otb suo-ojassa (miksi, oi miksi mä yritin ajaa sen?). Ajelin tunnissa kuutisen kilometriä Gisttatbeljohkan ja Silisjoen kahlauksiin. Tai eipä siinä kahlata tarvinnut, kiveltä kivelle olisi päässyt kuivin jaloin jos jalat olisivat ylipäätään olleet kuivat. Ylityksen jälkeen pieni tauko: alaraajojen, sukkien ja kenkien pesua aikaisemman mukkelon jäljiltä.

Melkoisen helppoa oli Silisjoen "kahlaus" tänään

Čarasskaidin poroaidalle reitti oli melko perussettiä, välillä ajellaan ja välillä tunkataan. Tässä vaiheessa tuli huomattua, että vaikka muuten oli kuivaa ja vedet joissa alhaalla niin suot olivat tosiaan täynnä vettä ja paikoin hankalia. Muistin Karen kertomuksesta hyvän neuvon, että kun asennoituu siihen, että kengät ja sukat ovat koko ajan märkinä kahlaukset ovat nopeita ja helppoja. Tai jotain sinnepäinhän hän kirjoitti. Ei jaksanut enää välittää ja yrittää kierrelllä.

Poroaidan portti

Vaaralta laskeuduttua tulin sitten siihen pelotellun suoalueen laitaan. Merkitty reitti osoitti suoraan läpi ja märältä sekä epähoukuttavalta näytti. Mutta eipä auttanut, sekaan vain oli mentävä. Polviin asti turvevellissä paikoin kahlasin, mutta lopulta ylitys oli joutuisa kun ei turhia mietiskellyt tai haeskellut reittiä. Normaalina kuivana kesänä tuokin upottaisi varmaankin ainoastaan sellaisen kengänmitan ja läpi voisi ajaakin. Turvetta oli puolisen metriä ja alla kova pohja. Toki se perinteinen pehmeäreunainen oja siellä keskellä.

Pian tulin Tsaarajärven tuvalle, jossa söin retkimuonaa. Huikkimajoelta lähdön jälkeen matkaa oli kertynyt kaksitoista kilometriä ja aikaa kulunut kaksi ja puoli tuntia. Yksinvaeltava naisihminen oli paikalla telttailemassa.

Uskottelin (koska sellainen antaa woimia) itselleni pahimman pätkän olevan jo takana. Nyt alkaisi ajoriemu. Tsaarajärveltä Tsuomasjärven tuvalle ajellessa ihan perussettiä. Välillä herkkua, välillä teknistä singleträkkiä ja välillä tunkataan. Čaroaivin nousun jälkeen tarjolla kivoja maisemia. 

Lähdön jälkeen oli ollut melko poutaa, mutta nyt sateli muutaman tipankin. Kohtasin kolme kalapoikaa Golmmesoaivilla. Yksi oli jotenkin tutun näköinen ja kaksi niistä ei puhunut mitään. He taisivat olla ulkkareita. Hiukan ryytyneen oloisia. Mutta olinhan toki minäkin! En muista sainko mitään järkevää sanotuksi.

 

Perhana, noi sateet tulee Tsaarajärveltä päin ja tulee saamaan mut kiinni.

Maisemaa Stuorát Golmmesjávren suuntaan, siellä on Norjakin vastarannalla

Tsaara-Tsuomas –väliin kului aikaa vajaa parituntinen ja matkaa on sellaiset 11,5km. Tsuomasjärven autiotuvalla olisi tehnyt mieli keittää kahvit, mutta rantaan oli satoja metrejä (no oikeastihan vain 100+, olisi pitänyt jaksaa) enkä jaksanut hakea vettä. Vieraskirjasta selvisi, että juuri äsken vastaan yksin kävellyt vaeltajatyttö oli saksalainen. Kaipa hän tiesi mitä oli tekemässä. Mietiskelin hänen kannaltaan paria lahoa siltaa ja märkiä upottavia soita.

Jos välin ainoan opasteen tiedot tulevat yllätyksenä henkilö on lähtenyt väärille poluille

Olisihan tähän tuvallekin voinut jo jäädä yöpymään, mutta koska kello oli vielä turhauttavan vähän, päätin jatkaa. Lisäksi aikaisemmin tapaamani kalapojat olivat olleet helpottuneen oloisia kun olin sanonut, etten aio jäädä tuvalle kun he olivat sanoneet aikovansa olla siellä yötä. Kunpa olisin tuolloin tiennyt, että ajopäiväni on reilun neljän tunnin jälkeen vasta puolivälissä.

Mitäh, eikö kahvia?

Tuvalta lähdettyäni kahlasin parissa ärsyttävässä suossa ennen kuin pääsin tunkaamaan Čuomasvárrin rinnettä ylös. Maisemat palkitsivat jälleen kerran ja lasku 204.7 –järvelle oli mainio. Järvellä isoisä pojanpoikansa kanssa olivat kalaretkellä ja ruokataukoa pitämässä. Tässä olisi ollut mukava telttailupaikkakin. Olisi pitänyt tajuta. Kaikki olisi ollut kohdallaan: maisema, vesistö, polttopuuta, tuulisuus. Katselin kartasta kuitenkin jotta missäs se Miutijoki taas olikaan ja tulleehan niitä muitakin messeviä telttailupaikkoja.

Alhaalla 204.7-järvi

Eipä muu taas auttanut kuin tunkata tunturin (Mivttečohkka) rinne ylös ja lasketella alas. Miutijoki odotti alhaalla. Joen rannassa vähän matkaa polulta odotti myös Miutijoen porokämppä. Ei tuonne kuiteskaan halunnut yöksi jäädä, eteisessä täysiä haisevia jätesäkkejä ja hiiret juoksivat lattialla. Ehkäpä äärimmäisessä hädässä sitten..? Telttaan siis kunhan sopiva paikka sattuisi kohdalle.

Tunturin yli taas kerran, Mivttečohkka

Miutijoen porokämppä

Miutijoelta reitti jatkuu jonkin matkaa rytmillä tunkkaus ylös, lasku alas, kahlaus suossa, tunkkaus ylös jne. Ja vieläpä tylsästi rajalla kulkevan poroaidan vierellä. Kipakoita olivat nousut. Etenkin Urroaiville, josta onneksi alkoi pidempi alamäkivoittoinen osuus. Ehdin jo miettiä joko tämä olisi se Karen mainostama "pitkä ja nautinnollinen lasku". Mutta ei se ollut, pari jänkää piti vielä kahlata ja pari nousua tunkata. Nuo viimeiset kaksi suota tuntuivat jo hieman vaarallisilta. Polveen asti sai turvemudassa kahlata ja pariin otteeseen upotti munia myöten. Hermostutti tuollainen. 

Vihdoin ja viimein Buollánvárrilta alkoi se mainostettu lasku. Vaativaan makuuni sopivaa telttapaikkaa ei ollut Miutijoelta lähdön jälkeen reitin varteen sattunut. Siispä deehoota alas (200 metriä laskua alle kolmen kilometrin matkalla!) ja kenties telttailemaan Pulmankijoen varteen jonnekin? Tsuomasjärveltä matkaa oli kertynyt n. 15km ja aikaa oli kulunut varttia vaille kolme tuntia. Päivä alkoi olla kohtuu pitkällä jo. Pulmankijoen rantoja hieman katselin, muttei kiinnostavaa leiripaikkaa löytynyt.

Tästä kunnon ryminällä alas Pulmankijoen rantaan!! Eiku varovasti menin.

Pulmankijoki

Kaiken kaikkiaan oli työläs väli Huikkimajoelta tänne kyllä ja jälkeenpäinkin ajateltuna jotkin suot jopa vaarallisia. Pitää todella tykätä hommasta -siis fillarin raahaamisesta- mikäli tuonne Pulmanki-Sevettijärvi/Näätämö –retitille aikoo. Ei ole aivan samanlaista leppoisaa vihellellen kädet taskussa ajelua kuin mönkijäreitit tunturissa. Ehdottoman kiinnostavaa kyllä.

Ajelin tietä kohti Nuorgamia ajatuksella lähteä piakoin risteävää Kaldoaivin uraa kohti Mieraslompoloa. Tiesin vuodentakaisesta, että viimeistään 12 kilometrin päässä (ylämäkeen, tosin) on kelpo leiripaikka. Ennen uraa alkoi kuitenkin sataa. Ihan siis kunnolla ja taivas oli tasaisen synkkä. Voi nyt jumalauta saatana kiroilin ääneen yksikseni. Pitikö tämäkin vielä? Pitääkö mun pystyttää leiri ja suorittaa toimet sateessa märkänä kuin ankka?

Koska Nuorgamiin olisi parisenkymmentä kilometriä soitin 020202 ja pyysin yhdistämään Lomakeskukseen kysyäkseni olisiko mökkiä vapaana ja olihan siellä. Pehmoilin ja varasin sellaisen ja ilmoitin saapuvani täältä sitten joskus. Nyt oli hyvä mieli, tiesi että pääsee kuivaan ja lämpimään yöksi. Kaupasta voisi hakea mennessä jotain hyvää syötävää ja pari oluttakin kenties? Vaikka alkoi sataa entistä enemmän melkeinpä rännäntapaista ja oli pirun kylmä ja Goretexikin petti oli kohtuu positiiviset ajatukset.

Pulmankijärven ylämäet (kts. viimevuotinen) hyydytti taas miehen ja meni reilu tunti tuohon parikymppiseen. Viimeinen alamäki taas vauhdilla alas, kauppa menisi varmaankin klo 21 kiinni joten hyvin ehtisi. Mutku eiku. Kauppa meni kiinni klo 20 ja minä olin siinä klo 20. Kauppias pisti juuri ovet lukkoon. Toisessa kaupassa sama oli aukioloaika. Tuli sellainen olo, että nyt mää en ala enää mitään.

Polkaisin apaattisena kaupoilta Lomakeskuseen noutamaan avaimen mökkiin… olin vittuuntunut ja läpimärkä ja tärisin viluisena. Henkilökunta pyysi täyttämään majoituslomakkeen ja maksamaan. Kysyin voisinko tehdä ne aamulla sillä jos mä kosken tuohon paperiin siitä tulee MÖSSÖÄ! Asiakaspalveluhenkilö ymmärsi yskän ja suostui järjestelyyn (majoituslomake tosin unohtui aamulla, maksoin kyllä).

Nuorgamin lomakylän mökki

Nostin fillarin kuistille ja riisuin märät vaatteet ulkona. Kaivelin rommipullon repusta ja otin pitkän siivun ja painelin kuumaan suihkuun ulkorakennukseen pitkäksi ajaksi. Iltapalaksi tein retkimuonaa ja mustikkakeittoa sekä vihdoin myös päiväkahvit.

Päivän saldona 60km@8:40. Olin ryytynyt ja melko varmoissa aikeissa lähteä aamulla polkemalla tai bussilla Utsjoelle ja kotia kohti. Yöllä palelin jotenkin kuumeisen oloisena.

Päivä 3: Nuorgam - Buksajávri… eikun ei…

Aamu alkoi aurinkoisena ja reippaalla itätuulella höystettynä. Tuosta sai uutta virtaa, kyllä tunturiin pitäisi vielä päästä yöksi. Ihan vaikka siksikin kun telttaa on tullut raahattua mukana. Ja siksi, että kahden raatamispäivän jälkeen halusin jotain hienoa ja kivaa vastapainoksi. Ja siksi, että enhän minä kahden retkipäivän takia aja autolla melkein kolmeatuhatta kilometriä. 

Pulmankijärven tietä en enää halunnut ajella joten suunnittelin nousevani tunturiin Boratbockán kohdalta, josta lähtee katkonainen ura yhtyen Njuohgárggun reitille.

Nousu tunturiin Tenojoen maisemissa

Myötätuulessa vajaa seitsemän kilometriä Tenojoen vartta ajeli vauhdikkaasti. Tunturiin oli melkoinen kiipeäminen, mutta polku oli mukava ja maisemat komeita. Tajusin vasta jälkeenpäin, että Njallavaaran kautta olisi tullut vähemmän nousumetrejä. Polku katosi välillä, mutta oli kuitenkin seurattavissa kunnes Fárppaloaivvilla kadotin sen kokonaan. Njuorhgárggun ura oli tuossa jo ihan näkyvissä parinsadan metrin päässä ja sille oli helppo lasketella nummea pitkin. Ylhäällä tunturissa tuo reipas itätuuli oli muuten suorastaan jääkylmä. No sehän tuuleekin Jäämereltä.

Polku oli mukavaa ja maisemat äärettömiä

Tässä oli huippua

Njuohgárggun reitin risteyskohdassa valitsin itäisen haaran kun näin oli lähtiessä Morottajan Timo suositellut. Eikä syyttä, maisemat olivat järjettömän komeita ja ura polkumaista kivisen mönkijäuran sijaan.

Vähänkö hienoa hommaa, Njuohgárggun reitin itähaaraa

Alamäki Njuohkarjávrelle (järvi + lapinkylä)

Retkimuonatauon vietin Njuohkarjávren pohjoispuolella kivan kosken partaalla. Jatkettuani matkaa tauon jälkeen ja (aution) kylän läpi ja noustuani Njuorhgárggulle minut valtasi täydellinen uupumus. Oli pakko makailla hetken aikaa. Jatkoin taas ja lepäsin taas. Ei ollut ihan terve olo, mutta kaipa se oli vain uupumusta. 

Jossain vaiheessa totesin, että näillä voimilla en tule jaksamaan Kaldoaivin uralle ja sitäkin vielä vähintään jonnekin Buksajávren tienoolle, jotta seuraavaksi päiväksi jäisi järkevä määrä ajettavaa. Tein henkisesti raskaan, mutta uskoakseni järkevän, päätöksen tehdä u-käännös ja etsiä jokin mukava leiripaikka. Tässä vaiheessa mittarissa oli 33,5km@4:45 ja nousumetrejä barometriset 880. Paluumatkalla kilometrejä kertyi vielä kymmenkunta. Paremmilla voimilla olisin voinut ottaa alkuperäisen suunnitelman vielä kiinni.

Kävin vielä katselemassa Njuorkarjávren etelärantoja, mutta koskapa siellä maasto oli turhan kaltevaa palasin melkein aikaisemmalle lounaspaikalle telttailemaan. Matkalla annoin lahjan Njuorkarjávren seidalle. Ajeluhan oli muuten ihan silkkaa nautintoa pariin edelliseen päivään verrattuna. Sukatkin pysyivät kuivina.

Paluumatkalla kohti Njuohkarjávrea

Kivaa rantakoivikkoa, mutta vaakasuoraa telttapaikkaa ei löytynyt

Njuohkarjávren Seita, annoin lahjan

Leirielämää oli leppoisaa viettää. Tyhjensin siinä touhussa rommipullon loputkin. Oli niin tuulista ettei ötököitäkään ollut. Yöllä oli pirun kylmä. Pakkanen ei ollut kaukana. Palelin kunnes laitoin kaikki mukana olleet vaatteet päälle.

Leiri mukavassa paikassa, tuuli niin ettei ötököitä ollut eikä notskiakaan tarvinnut

Teknologia latautuu...

Pullo tyhjenee....

 

Päivä 4: Njuohkarjávri - Utsjoki

Aamu alkoi sumuisena, kylmänä ja sumuisena. Varpaita paleli leirijalkineissa. Aamupalaa touhutessa aurinko ja tuuli alkoi kuitenkin hajoittaa sumua ja näytti siltä, että tulee selkeä päivä.

Kylmää ja sumuista

Piti kömpiä takaisin makuupussiin kokkauksen ajaksi jotta tarkenisi

Päivän missio oli melko selvä. Leiri pakettiin ja menoksi. Reittinä Njuorgárggun uran läntinen haara vaihteeksi  ja Njallavárrin kautta Tenojoen varteen ja assua pitkin Utsjoelle. Kivaa ja hienoa oli. Sää oli loistava joskin viileä. Kolmeatoista näytti mittari ylängöllä. Erityiskohokohtana korppien ja tunturikihujen "ilmataistelu". Kaikkia muitakin lintuja runsaasti toki.

Leiri pakattuna reppuun ja fillariin ja lähtövalmius on saavutettu

Njuohkarjávrelta nyt länsihaaraa takaisin Tenojoen varteen

Kivaa ja hienoa, eipä paljon muuta

Uđasoaivin jyrkänne taustalla

Ohjaamonäkymä, tuo Alpkitin pikkulaukku stongassa oli kätevä, pullon lisäksi patukkaa ja pähkinäpussi mahtui

Kun keli tuntui hieman viileältä alkoi kiinnostaa paljonko lämpöä olisi ja siirsin mittarin ranteesta hetkeksi stongaan

Njallavárrin mastolle tästä tasan 6 kilometriä linnuntietä

Alkaa olla viimeiset maisemahetket

Parisenkymmentä kilsaa kertyi leiristä Njallavárrin mastotielle ja 2:15 meni aikaa. Vauhdikas alamäki tietä pitkin (185m/2km) ja sitten kolmisenkymmentä Utsjoelle. 

Njallavárrin poroerotuspaikalla, ken tästä portista käy saa kaiken toivon heittää (koskee poroja)

Maasto loppumasssa ja tie alkamassa, takajarru kiehui alamäen jälkeen

Lohirannan kahvila oli auki. Tenojoen lohta leivällä, Jaffaa, kahvia ja pullaa. Emäntä teki sen leivän varta vasten mulle kun mitään suolapalaa ei ollut tiskissä. Olipa hyvää. Ja koko setti kympillä(!), Helsingissä tuo pelkkä leipä maksaisi enemmän. Kyllä kelpasi juodakin jotain muuta kuin lämmintä järvivettä ja pikakahvia.

Herkkuja tarjolla Lohirannassa

Tenojoen varren nähtävyys, lienee jonkun kuninkaallisenkin kusipaikka vuosien takaa?

Puolitoista tuntia poljettuani olinkin sitten luontotuvalla Utsjoella. Pakkasin kamat autoon ja vaihdoin vaatetta ja läksin kohti etelää. Yövyin Saariselällä ja seuraavan päivän aikana ajelin kotio.

Tämä on nyt tällä erää taputeltu

Summauksena

Retki oli jotenkin raskas. Vielä neljän lepopäivän jälkeenkin olen väsynyt ja nälkä on koko ajan. Ei ole huvittanut pyöräillä.

Taulukko päivämatkoista suoritusarvoineen Polarin kertomana (metrit kalibroituja barometrisia).

	Ajoaika	Matka	Nousu / lasku	Ave/max bbm	kcal
Päivä 1	7:06	38,93	600 / 465	148 / 182	5200
Päivä 2	8:38	59,88	1165 / 950	135 / 169	5393
Päivä 3	6:19	43,93	995 / 745	130 / 158	3666
Päivä 4	3:49	50,25	380 / 550	126 / 155	2087
yhteensä	25:52	193,0	3140 / 2710		16346

Selväksi tuli, että Näätämöstä pääsee tavallinen kuolevainenkin parissa päivässä "pyöräillen" Pulmankijärvelle tai Nuorgamiin. Bussiyhteydet Näätämön ja Utsjoen välillä ovat (arkisin!) ihan toimivat. Ruuhka-aikoina kannattaa ehkä etukäteen varmistaa, että fillari mahtuu kyytiin ja ainakin jos on ajoseuraa ja useampi fillari.

Näätämöstä on melko lailla rankkaa pyöräillä Sevetti-Pulmankijärvi –reitille, joka sekin on rankkaa pyöräilyretkeilyä. On kuitenkin ihan tehtävissä. Leppoisampaa varmasti jos ei tarvitse ahnehtia kahdessa päivässä. Sanoisin kuitenkin, että ainoastaan tositarkoituksella.

Näätämöstä (tai Sevettijärveltä) voisi olla mukava tehdä päiväretkiä kevyellä varustuksella joko rengasreittinä palaten lähtöpisteeseen tai siirtyä bussilla tai muulla kyydillä jompaankumpaan paikkaan. Näätämöjoen varrella on helpompia mönkijäuria.

Toiste en ehkä heti ensi kesänä tuonne lähde, jotain iisimpää kiitos. Mutta ei minun tarvitsekaan kun tein sen jo. Nyt on muiden vuoro.

ps: valokuvat ovat pokkaritasoa koska järkkäriä en (valitettavasti)  jaksanut raahata mukana. Joissain kuvissa vihreyden poiston seurauksena hieman liiallista punaisuutta, en ihan viimeisen päälle korjaillut kaikkia. 

Tässäpä vielä jäljet kiinnostuneille (kannattaa tarkastella GoogleEarth:ssa niin saa korkeusprofiilit yms):
Päivä 1
Päivä 2
Päivä 3
Päivä 4

Toteunut reitti